Joitain ajatuksia vaikuttamisesta tämä jaksonne herätti. Kuten itsekin huomasitte, vaikuttaminen voi tarkoittaa montaa asiaa, ja lopulta kai kyse on ihmisten mielipiteisiin vaikuttamisesta – se, että itse sammuttaa valot, on toki hyvä asia, mutta jos saman tempun opettaa edes parille muulle, vaikutus on suurempi.

Vaikuttaminen tässä mielessä kulkee nimellä suostuttelu (persuasion). Eli pyrkimys vaikuttaa toisen ihmisen mielipiteisiin, uskomuksiin ja lopulta tekoihin. Suostuttelua on monenlaista: viranomaisten tiedotus, koulujen opetus, television mainokset, Facebookin kavereiden puuhailut, linkkien jakaminen ircissä… Näillä kaikilla usein pyritään vaikuttamaan muiden ajatteluun, mielipiteisiin tai tekemisiin.

Suhteellisen hyvänä pidetty teoria on ELM, elaboration likelihood model (http://en.wikipedia.org/wiki/Elaboration_likelihood_model) jonka perusajatus on, että vaikuttamiseen on kaksi väylää. Keskiväylää kannattaa käyttää, kun kohde on “kognitiivisessa” tilassa eli keskittynyt ja kiinnostunut, ja tällöin pitää viestiä tukea faktoilla ja yksityiskohdilla. Reunaväylää taas käytetään, kun kohde ei ole kiinnostunut, eikä ajattele. Tällöin vältetään yksityiskohtia ja pyritään lyhyeen viestiin, jota tuetaan mainoksista tutuilla kikoilla (lähteen uskottavuus, miellyttävyys, sloganit, kiireellisyys, “muutkin tekevät näin” yms.).

Jos sitten tavoitteena on vaikuttaa päättäjiin, pitäisi ensin aina tietää, onko kukin päättäjä oikeasti kiinnostunut ko. asiasta ja valmis investoimaan kognitiivista prosessointia asiaan tutustumiseen. Jos on, niin sitten faktaa pöytään mahdollisimman totuudenmukaisesti (koska “kuorruttaminen” saa ajattelevan ihmisen epäilemään, että koko totuutta ei kerrota). Ja jos taas ei, niin sitten pusketaan ns. kauppamatkustajan tai tv-shopin keinoin viestiä läpi, jos oma etiikka sen kestää.

Kumpaankohan viestimistapaan suurin osa päättäjistä on vastaanottavaisempia?